Laavatunneli

Islannissa olen ilokseni saanut useaan otteeseen kiskoa ylleni haalarit! Tällä kertaa ei kuitenkaan menty ratsastamaan, vaan astetta jännittävämpiin olosuhteisiin: maan alle. Niin kuin kuvasta näkyy, en aluksi ihan ymmärtänyt mistä oli kyse. Olo oli hyvinkin rauhallinen ja olin ilmeisen tyytyväinen sekä itseeni että haalariini.

Tehtävänä oli tutustua laavakentän alle muodostuneeseen luolaan. Kukaan ei kertonut minulle, että maan alla on pilkkopimeää, ahdasta, kylmää ja kosteaa! Ei siinä kauaa mennyt, kun diagnosoin itselleni vaikean klaustrofobian. Henkeä ahdisti, kun tunneli vain kapeni kapenemistaan, ja luolan katosta roikkuneet jääpuikot kolahtelivat kypärääni.

Tunneli oli välillä niin matala, että meidän piti ryömiä mahallaan piikikkäällä kivipohjalla. Paniikkikohtauksen oireet hiipuivat, kun aloin olla enemmän huolissani kaulassa roikkuneesta kamerasta, kuin vaikkapa maanjäristyksistä. Ihan hienosti lopulta selviydyin, mutta luolat eivät kyllä ole mun paikkoja.

En ihan ymmärtänyt miksi ihmiset haluavat vapaaehtoisesti kontata maanalaisissa sokkeloissa. Jälkikäteen laavatunnelit alkoivat kiehtoa minuakin, kun tutkin niitä maan päältä käsin, internetissä.

Tunnelit syntyvät, kun laavavirtaus jäähtyy ensin päältä ja näin sulalle magmalle muodostuu kova kuori. Laava jatkaa virtaamistaan kuoren alla, valuu alamäkeen, jähmettyy, ja kas, siinä meillä on luola. Tietysti Islantilaisten luolien alkuperä on hieman toisenlainen, esimerkiksi ison Surtrshellirin luolan pystytti siellä majaa pitänyt tulijättiläinen Surtr.

Tunnelit sijaitsevat 1–15 metriä maanpinnan alapuolella, voivat olla 15 metriä leveitä ja kymmeniä kilometrejä pitkiä. Usein ne haarautuvat ja muodostavat maanalaisen labyrintin. Netistä löytyi melko paljon vaikuttavampia kuvia kuin nämä omani. Laavakiveä näyttää löytyvän kaikissa sateenkaaren väreissä ja maan alla on mitä huikeampia laava- ja jäämuodostelmia.

Ehkä mun on aika tulla kotiin, kun kivet kiehtovat hämmentävän paljon. Vaihteeksi on ihan mukava nähdä puitakin!