Islanninhevonen

Lopuksi niitä kovasti kaivattuja poneja!

Fyrsti maí

Islannissa vappua ei vietetä alkuunkaan niin mittavissa ja kosteissa merkeissä kuin Suomessa. Neuvokkaat maamme kansalaiset kuitenkin pitivät perinteitä yllä, taiteilivat hatun ja lakittivat patsaan. Havis Amandan sijaisena toimi Islannin asuttaja Ingólfur Arnarson.

Sain munkin, ja tarjolla olisi ollut myös pitkään käynyttä kotikaljaa. Rusinat sekaan ja sitä ei juuri erota simasta?

Prikið / Hangover Cinema

Seuraa todisteluja teille, jotka kuvittelette, että katson erikoisuutta tavoitellakseni vain käsittämättömän puuduttavia taide-elokuvia, joista ainoastaan kriitikot pitävät. Prikið-kuppilassa järjestetään sunnuntai-iltaisin Hangover Cinema -tapahtuma, jossa heijastetaan valkokankaalle b-luokan elokuvia ja syötetään yleisölle ilmaista popcornia.

Olen nähnyt kohmelokinossa sellaisia elokuvahistorian jalokiviä kuin Conan barbaari ja Patrick Swayzen tähdittämä kasariherkku Road House. Etenkin jälkimmäinen oli kerta kaikkiaan täydellistä (darra)viihdettä. Järjestäjät ovat sortuneet myös joihinkin ylilyönteihin, esimerkiksi Coneheads ei ollut enää viihdyttävän huono elokuva. Se oli pelkästään huono. Mutta mitä voi odottaa elokuvalta, joka kertoo avaruusolioista, joilla on kananmunan muotoiset päät.

Minusta on täällä kuoriutunut sen verran raju tyttö, että katsoin myös Stephen Kingin kirjoittaman Piinan. (Huomautan siis, että luokittelen Urban Legends II:n hyytäväksi kauhuelokuvaksi.) Kyseessä oli kyllä huiputus, en tiennyt meneväni katsomaan mitään näin jännittävää. Korkeat kiljaisuni olivat puoli huvia muille katsojille.

Prikiðissä heikkoa vointia voi huonojen elokuvien lisäksi parannella myös krapulan tappaja -setillä, johon kuuluu leipä, Jack Danielsilla terästetty Bruce Willis -pirtelö ja särkylääke.

Punaisessa puutalossa sijaitseva kuppila on ollut pystyssä vuodesta 1951. Sunnuntai-iltojen lisäksi siellä on tullut istuttua monet maanantait, jolloin pöytään saa juustolautasen ja kaksi punaviinilasia naurettavan halpaan 1000 kruunun hintaan (vajaa 6 euroa)! Prikið myy myös jättimäisiä paloja kaupungin parasta suklaakakkua ja erinomaista porkkanakakkua! Melko monet reseptit pitäisi täältä saada mukaan, ikävä tulee Reykjavíkin kakkuja, nyyh.

Mutta siitäs saitte, elokuvamaustani ruikuttajat! Helsingissä menen kyllä välittömästi Orioniin. ;)))

Laavatunneli

Islannissa olen ilokseni saanut useaan otteeseen kiskoa ylleni haalarit! Tällä kertaa ei kuitenkaan menty ratsastamaan, vaan astetta jännittävämpiin olosuhteisiin: maan alle. Niin kuin kuvasta näkyy, en aluksi ihan ymmärtänyt mistä oli kyse. Olo oli hyvinkin rauhallinen ja olin ilmeisen tyytyväinen sekä itseeni että haalariini.

Tehtävänä oli tutustua laavakentän alle muodostuneeseen luolaan. Kukaan ei kertonut minulle, että maan alla on pilkkopimeää, ahdasta, kylmää ja kosteaa! Ei siinä kauaa mennyt, kun diagnosoin itselleni vaikean klaustrofobian. Henkeä ahdisti, kun tunneli vain kapeni kapenemistaan, ja luolan katosta roikkuneet jääpuikot kolahtelivat kypärääni.

Tunneli oli välillä niin matala, että meidän piti ryömiä mahallaan piikikkäällä kivipohjalla. Paniikkikohtauksen oireet hiipuivat, kun aloin olla enemmän huolissani kaulassa roikkuneesta kamerasta, kuin vaikkapa maanjäristyksistä. Ihan hienosti lopulta selviydyin, mutta luolat eivät kyllä ole mun paikkoja.

En ihan ymmärtänyt miksi ihmiset haluavat vapaaehtoisesti kontata maanalaisissa sokkeloissa. Jälkikäteen laavatunnelit alkoivat kiehtoa minuakin, kun tutkin niitä maan päältä käsin, internetissä.

Tunnelit syntyvät, kun laavavirtaus jäähtyy ensin päältä ja näin sulalle magmalle muodostuu kova kuori. Laava jatkaa virtaamistaan kuoren alla, valuu alamäkeen, jähmettyy, ja kas, siinä meillä on luola. Tietysti Islantilaisten luolien alkuperä on hieman toisenlainen, esimerkiksi ison Surtrshellirin luolan pystytti siellä majaa pitänyt tulijättiläinen Surtr.

Tunnelit sijaitsevat 1–15 metriä maanpinnan alapuolella, voivat olla 15 metriä leveitä ja kymmeniä kilometrejä pitkiä. Usein ne haarautuvat ja muodostavat maanalaisen labyrintin. Netistä löytyi melko paljon vaikuttavampia kuvia kuin nämä omani. Laavakiveä näyttää löytyvän kaikissa sateenkaaren väreissä ja maan alla on mitä huikeampia laava- ja jäämuodostelmia.

Ehkä mun on aika tulla kotiin, kun kivet kiehtovat hämmentävän paljon. Vaihteeksi on ihan mukava nähdä puitakin!

Sininen laguuni

Keskellä Reykjanesin mustia laavakenttiä sijaitsee erikoinen luontoäidin pikku laboratorio, joka myös kylpylänä tunnetaan. Blue Lagoon on takuulla turisteja täynnä, mutta silti kokemisen arvoinen.

Vesi näyttää siltä kuin joku olisi sekoittanut sinistä karamelliväriä pariin miljoonaan litraan maitoa. Turkoosi väri tulee kuitenkin mineraaleista, jotka merivesi kuljettaa mukanaan maan uumenista. Seoksen tulisi parantaa psoriasis ja nuorentaa ihoa, minulle se toi lisää pisamia?

Kaunistautumista voi tehostaa valkoisella silikamudalla, joka on käsittääkseni kvartsia pehmeämmässä muodossa. Sitä voi kauhoa kasvoilleen pöntöistä, joita on aseteltu ympäri laguunia. Varoitus: saatat näyttää siltä kuin ryhävalas olisi ejakuloinut päällesi. Kiitos tästä huomiosta mölyäville jenkeille, jotka päättelevät ettei ihminen ymmärrä englantia, jos puhuu heille vierasta kieltä...

Turisteista huolimatta Blue Lagoon on rentouttava kokemus. 40-asteisessa suolaliuoksessa kelluessa tuntuu kuin olisi käpertynyt takaisin kohtuun. Myrskytuulien puhaltaessa kannattaa kuitenkin varata pipo ja happisäiliö mukaan. Oli nimittäin suu täynnä suolaa ja aivot jäässä, kun taistelin aaltoja vastaan.

Viiman yllättäessä voi kuitenkin lämmitellä – tadaa – saunassa! Täällä eivät kuitenkaan koivuvihdat heilu, ja meno on muutenkin melko kaukana supisuomalaisista löylyistä. Oli hassua istua lauteilla, kun tuntui, että kiuas oli kylmennyt jo puoli tuntia sitten. LÖYLYÄ LISSÄÄ, teki mieli huudella. Mutta eipä ollut kauhaa sen kummemmin kuin sankoakaan.

En voi lopettaa näiden kuumien vesin ylistämistä, mutta saunaa on kieltämättä ikävä. Halkoja voi jo alkaa siellä kotona pilkkoa, mää tulen kohta Suomeen!

Pääsiäinen kalatehtaalla

Jos et ensi pääsiäisenä halua jäädä kotiin kasvattelemaan rairuohoa, voit matkustaa Luoteis-Islantiin astetta erikoisemmille festareille. Ilmainen Aldrei fór ég suður -musiikkitapahtuma järjestetään muutaman tuhannen asukkaan vanhassa kalastajakylässä nimeltä Ísafjörður. Nokkamiehenä on paikallinen muusikko Mugison.

Viikonlopun aikana vanhan kalavaraston lavalle nousi sekalainen joukko islantilaisia trubaduureja, enkelikuoroja, elektroporukoita, räbäyttäjiä, hevimiehiä, kylän yläasteelaisia ja paikalliset Frööbelin Palikat. Esiintyjiä oli lähemmäs 30, joista kaikki soittivat 20 minuutin setin ilman soundcheckejä. Paikalliset purnasivat, että esiintyjäkaarti oli kaikkien aikojen huonoin, ja itsekin kieltämättä olisin halunnut singahtaa vaikka vuoteen 2007, jolloin Blonde Redhead soitti festareilla.

Pakkanen pureskeli vähän varpaita, mutta sisäistä lämmikettä sai kaljateltasta ja kalakeittoa soppatykistä. Sisällä betonisessa hallissa ei palellut, sillä sinne oli ahtautunut naurettavan paljon porukkaa. Ihmiset tanssivat sen verran mitä liikkumaan mahtuivat, uppo-oudot yhteislaulut raikuivat ja vähän väliä artisti tai joku juhlijoista sukelsi yleisöön lavalta.

Backstage

Luulen, että jokainen islantilainen 300 kilometrin säteeltä oli paikalla. Vanhempi väestö parveili hodarikojun tuntumassa ja valtavilla kuulosuojaimilla varustetut pikkulapset hengailivat isiensä olkapäillä. En ole koskaan nähnyt niin paljon perinteisiä islantilaisvillapaitoja yhdellä kertaa, mutta myös hämmentävän moni ulkomaalainen oli löytänyt tiensä Länsivuonojen pääkaupunkiin.

Tapahtuman nimi "En koskaan mennyt etelään" viittaa niihin asukkaisiin, jotka pysyivät uskollisina kotikonnuilleen, eivätkä karanneet Reykjavíkiin. Ja miksi lähteäkään: Ísafjörður on ehkä viehättävin kylä mihin olen törmännyt! Se sijaitsee keskellä vuoristoista erämaata, pitkulaisessa mereen päättyvässä laaksossa, jota ympäröivät korkeana kohoavat vuoret. Olisin saman tien voinut jäädä sinne elelemään ja vaikka perkaamaan turskaa.

Tajusinpa muuten juuri, että tämän pääsiäisen mämmisaldo oli pyöreä nolla. Tuhosin sentään kiukulla 300 gramman Páskaeggin (jep, se on hauskaa), eli suklaamunan, joka oli täynnä lakua ja muita namuja.

Rakennus erämaassa!

Hirmuisia röllejä

Islannissa asuu 300 000 ihmistä, 500 000 lammasta ja 80 000 hevosta. Täällä on siis henkiolennoilla runsaasti tilaa mellastaa. Islantilaisen kansanperinteen mukaan luonnossa hiippailee näkymättömiä ihmisiä (huldufólk) ja peräti 13 sorttia erilaisia haltioita (álfar).

Useimmat eivät myönnä uskovansa yliluonnollisiin asukkaisiin, mutta erään – varmasti hyvinkin vakavasti otettavan – tutkimuksen mukaan jopa 80 prosenttia islantilaisista ei myöskään kiellä näiden olemassaoloa. Tarinat kertovat, että teitä on rakennettu mutkikkaiksi huldufólkien asuttamien kivien takia. Olen myös omin silmin nähnyt haltioille rakennettuja mökkejä ja kuulemma jotkut ovat yrittäneet käännyttää heitä kristinuskoon pystyttämälle pikkuruisia kirkkoja.

Veikeimmät islantilaiset olennot liittyvät kuitenkin jouluun. Lahjoja ei suinkaan tuo pukki, vaan jólasveinar. Nämä jouluveijarit ovat vuorilla asuvia peikkoja, jotka ennen aattoa vierailevat kukin vuorollaan lasten luona ja jättävät näiden kenkiin pieniä lahjoja tai perunoita.

Jólasveinareita on 13 ja he ovat melkoisia keppostelijoita. Heillä on luonnettaan kuvaavat nimet, kuten (vapaasti suomennettuna) Skyrinhotkija, Makkaranpihistäjä ja Lusikannuolija. Tynkä on tavattoman lyhyt ja vohkii pannuja syödäkseen niihin juuttuneen karstan, Ovennuuskija varastelee laufabrauðia, joululeipää, jonka sijainnin se paikantaa haistelemalla ovia luonnottoman suurella nenällään. Jólasveinareilla on myös iso musta kissa, jólakötturinn, joka syö lapsia, jotka eivät saa lahjaksi vaatteita.

Peikot eivät kestä päivänvaloa. Ne muuttuvat kiviksi ja vuoriksi, jos eivät palaa ajoissa yöllisiltä retkiltään. Kuvan kovaonnisen raikulipeikon löysin Skógafossilta Etelä-Islannista.