Sininen laguuni

Keskellä Reykjanesin mustia laavakenttiä sijaitsee erikoinen luontoäidin pikku laboratorio, joka myös kylpylänä tunnetaan. Blue Lagoon on takuulla turisteja täynnä, mutta silti kokemisen arvoinen.

Vesi näyttää siltä kuin joku olisi sekoittanut sinistä karamelliväriä pariin miljoonaan litraan maitoa. Turkoosi väri tulee kuitenkin mineraaleista, jotka merivesi kuljettaa mukanaan maan uumenista. Seoksen tulisi parantaa psoriasis ja nuorentaa ihoa, minulle se toi lisää pisamia?

Kaunistautumista voi tehostaa valkoisella silikamudalla, joka on käsittääkseni kvartsia pehmeämmässä muodossa. Sitä voi kauhoa kasvoilleen pöntöistä, joita on aseteltu ympäri laguunia. Varoitus: saatat näyttää siltä kuin ryhävalas olisi ejakuloinut päällesi. Kiitos tästä huomiosta mölyäville jenkeille, jotka päättelevät ettei ihminen ymmärrä englantia, jos puhuu heille vierasta kieltä...

Turisteista huolimatta Blue Lagoon on rentouttava kokemus. 40-asteisessa suolaliuoksessa kelluessa tuntuu kuin olisi käpertynyt takaisin kohtuun. Myrskytuulien puhaltaessa kannattaa kuitenkin varata pipo ja happisäiliö mukaan. Oli nimittäin suu täynnä suolaa ja aivot jäässä, kun taistelin aaltoja vastaan.

Viiman yllättäessä voi kuitenkin lämmitellä – tadaa – saunassa! Täällä eivät kuitenkaan koivuvihdat heilu, ja meno on muutenkin melko kaukana supisuomalaisista löylyistä. Oli hassua istua lauteilla, kun tuntui, että kiuas oli kylmennyt jo puoli tuntia sitten. LÖYLYÄ LISSÄÄ, teki mieli huudella. Mutta eipä ollut kauhaa sen kummemmin kuin sankoakaan.

En voi lopettaa näiden kuumien vesin ylistämistä, mutta saunaa on kieltämättä ikävä. Halkoja voi jo alkaa siellä kotona pilkkoa, mää tulen kohta Suomeen!

Pääsiäinen kalatehtaalla

Jos et ensi pääsiäisenä halua jäädä kotiin kasvattelemaan rairuohoa, voit matkustaa Luoteis-Islantiin astetta erikoisemmille festareille. Ilmainen Aldrei fór ég suður -musiikkitapahtuma järjestetään muutaman tuhannen asukkaan vanhassa kalastajakylässä nimeltä Ísafjörður. Nokkamiehenä on paikallinen muusikko Mugison.

Viikonlopun aikana vanhan kalavaraston lavalle nousi sekalainen joukko islantilaisia trubaduureja, enkelikuoroja, elektroporukoita, räbäyttäjiä, hevimiehiä, kylän yläasteelaisia ja paikalliset Frööbelin Palikat. Esiintyjiä oli lähemmäs 30, joista kaikki soittivat 20 minuutin setin ilman soundcheckejä. Paikalliset purnasivat, että esiintyjäkaarti oli kaikkien aikojen huonoin, ja itsekin kieltämättä olisin halunnut singahtaa vaikka vuoteen 2007, jolloin Blonde Redhead soitti festareilla.

Pakkanen pureskeli vähän varpaita, mutta sisäistä lämmikettä sai kaljateltasta ja kalakeittoa soppatykistä. Sisällä betonisessa hallissa ei palellut, sillä sinne oli ahtautunut naurettavan paljon porukkaa. Ihmiset tanssivat sen verran mitä liikkumaan mahtuivat, uppo-oudot yhteislaulut raikuivat ja vähän väliä artisti tai joku juhlijoista sukelsi yleisöön lavalta.

Backstage

Luulen, että jokainen islantilainen 300 kilometrin säteeltä oli paikalla. Vanhempi väestö parveili hodarikojun tuntumassa ja valtavilla kuulosuojaimilla varustetut pikkulapset hengailivat isiensä olkapäillä. En ole koskaan nähnyt niin paljon perinteisiä islantilaisvillapaitoja yhdellä kertaa, mutta myös hämmentävän moni ulkomaalainen oli löytänyt tiensä Länsivuonojen pääkaupunkiin.

Tapahtuman nimi "En koskaan mennyt etelään" viittaa niihin asukkaisiin, jotka pysyivät uskollisina kotikonnuilleen, eivätkä karanneet Reykjavíkiin. Ja miksi lähteäkään: Ísafjörður on ehkä viehättävin kylä mihin olen törmännyt! Se sijaitsee keskellä vuoristoista erämaata, pitkulaisessa mereen päättyvässä laaksossa, jota ympäröivät korkeana kohoavat vuoret. Olisin saman tien voinut jäädä sinne elelemään ja vaikka perkaamaan turskaa.

Tajusinpa muuten juuri, että tämän pääsiäisen mämmisaldo oli pyöreä nolla. Tuhosin sentään kiukulla 300 gramman Páskaeggin (jep, se on hauskaa), eli suklaamunan, joka oli täynnä lakua ja muita namuja.

Rakennus erämaassa!